Merta edempänä kalassa

Me tapasimme Jannen kanssa ensimmäistä kertaa Kanadassa. Tai niin meillä on tapana kertoa, jos joku kysyy, miten meidän tarina on alkanut. Sen jälkeen asiaa täytyy hieman tarkentaa ja selvittää, mutta tarinan tiivistetty versio herättää enemmän kiinnostusta kuin yksityiskohtaisempi tarina.

Oikeastihan me olimme tunteneet toisimme jo kolme ja puoli vuotta ja nähneetkin viisi kertaa viikossa viikoittain koulussa. Opiskelimme samalla vuosikurssilla metsätalousinsinööreiksi. Olimme tehneet muutaman ryhmätyön yhdessä ja yhden päivän ajan olimme pari hakkuutyömaalla eli kaadoimme yhdessä puita. Kumpikin oli ehtinyt muodostaa toisesta jo omanlaisen mielikuvan ja käsityksen, eikä tuo mielikuvani Janne ollut mies minun makuuni oikein ollenkaan.

Mielikuvat kuitenkin muuttuivat täysin tuon kolmen ja puolen vuoden tuntemisen jälkeen Kanadassa, jonne luokkamme lähti kahden ja puolen viikonmittaiselle opintomatkalle viimeisen opiskeluvuoden lopuksi.  Juuri ennen tuota matkaa vakuuttelin jälleen kerran tyttökavereilleni, ettei meidän luokalla ole ketään kiinnostavaa tai minulle sopivaa poikaa. Enkä edes voinut kuvitella, että olisin kiinnostunut kenestäkään oikeasti. Ihan oikeasti.

Mutta kuinkas sitten kävikään? Vannottamatta paras ja niin edelleen. Jo Helsinki-Vantaan lentokentällä oli uusin silmin nähty, erilainen Janne, ei se mielikuvien koulu-Janne. Ehkä myös katselija oli erilainen, vapaalla oleva Heli, joka koitti asennoitua edessä olevaan pitkään matkaan ja matkaseuraan.

Yhteinen juttu tuntui alkaneen jo tuolla lentokentällä. Me olimme varustautuneet reissuun suurimmalla tavaramäärällä. Jannen laukku taisi painaa 23,1 kg, omani painoi 22,7 kg. Yhdessä naureskelimme suurelle tavaramäärälle ja painaville laukuille. Ja myös sille, että Jannen laukku oli paljon pienempi kuin oma sininen virtaheponi. Ihmettelin, miten hän oli saanut pakattua sinne niin paljon tavaraa. Samalla olin myös mielissäni, että joukosta löytyi joku muu, joka oli varautunut matkaan yhtä painavasti kuin minä.

Siitä lähti yhteinen juttumme, joka jatkui koneessa keskustelulla rauhoittavista lääkkeistä, joita olin itselleni varmuuden vuoksi lääkäriltä pyytänyt. Ketäpä ei hirvittäisi etukäteen ajatus oleilla työpäivän verran sillipurkissa 12 kilometrin korkeudessa? Rauhoittavien rauhoittava vaikutus toimi hyvin käsimatkatavaroistakin käsin, kuten olin lääkärillekin arvellut käyvän.

Pari päivää Kanadassa olomme jälkeen olin jo päiväkirjaankin tunnustanut olleeni melkein vähän kuin ihastunut Janneen lentomatkan ajan, kun hän niin ystävällisesti kyseli rauhoittavistani ja lentopeloista. Mutta samassa lauseessa vielä vakuuttelin, että olipas siinä hölmö ajatus. 

Matka jatkui, paikat vaihtui ja matkaseura auton takapenkillä alkoi käydä yhä tärkeämmäksi ja mielenkiintoisemmaksi. Varsinkin kun matkaa tehtiin kahdella autolla ja autokunnat arvottiin erikseen joka päivä, ettei aina tarvinnut istua samojen tyyppien vieressä. Mutta minä ehkä salaa toivoin, että saisin taas istua saman tyypin vieressä. Ja jännitys jokailtaisen arvonnan aikaan oli mieletön ja helpotus oli suuri, kun Janne arvottiin istumaan samaan autoon minun kanssani seuraavaksi päiväksi.

Tuosta matkasta on aikaa nyt tasan viisi vuotta. Viisi vuotta sitten punnitsimme jännittyneinä laukkujamme ja mietimme, riittääkö painoraja, joutuuko maksamaan lisää. Ei tarvinnut. Viisi vuotta olemme olleet tekemisissä joka päivä. Hieno matka, sekä Kanada, että sen jälkeen. Ja toivottavasti matka jatkuu vielä pitkästi. Ja ehkäpä vielä joskus pääsisimme yhdessä Kanadaan.

" - Voi, sanoi Hosuli. Voi veljet, miten minulla on paljon ajattelemista! Pitkä matka… uusi elämä… Ja Hosuli ryntäsi tiehensä niin että maali roiskui."