Nukuttaminen

Nukkuva lapsi on suloinen näky. 

Mutta nukuttaminen on maailmankaikkeuden rasittavin, ärsyttävin, kiukuttavin, hermostuttavin, turhauttavin, tympein ja puuduttavin homma! Ainakin jos lapsi vain karjuu, on yliväsynyt ja levoton tai muuten vain ei nukahda. Silloin pinna kiristyy ja helposti.

Isosisko oli varsinkin vauvana huono nukahtaja. Hän vaati läheisyyttä ja nukkuikin mieluiten sylissä ja heti sänkyyn siirrettyä havahtui hereille. Liikkuviin vaunuihin nukahti, mutta usein heräsi, kun vaunut pysähtyivät. Ja kauhulla muistan sen tytön ensimmäisen helatorstain, josta alkoi päiväunet sucks! – vaihe ja vaunuissa hän vain karjui vaunuissa, eikä suostunut nukahtamaan helpolla.  

Vanhempana nukahtajana hän vaati vanhemman vierelleen tai ainakin käden, jonka kämmenselkää sai nipistellä välillä kipeästikin. Ja miten (kirjaimellisestikin) puuduttavaa on roikottaa kättään pinnasängyn reunan yli tai mutkitella kätensä pinnojen välistä, että lapsi saa tarvitsemansa turvan nukahtamiseen.

Jossain vaiheessa laskinkin, montako tuntia viikosta meni aikaa lapsen nukuttamiseen. Mutta onneksi en tuota lukua enää muista ja vielä suurempi onni, että tuntimäärä on siitä pienentynyt. Onnekseni Pikkusisko on (ainakin toistaiseksi…) helppo nukahtaja, päiväunillekin usein riittää, että siirtää kärryt ulos ja hän nukahtaa sinne yksin. Mahtavaa!

Mutta yhden asian olen hoksannut viettäessäni lukemattomia tunteja pimeässä makuuhuoneessa, nipisteltävänä ollessani ja seiniä ja digitaalista kelloa tuijottaessani. Nimittäin digitaalisessa kellossa tunteja ja minuutteja erottava kaksoispiste vilkkuu sekunnin välein! Vai oliko tämä jo kaikkien tietämä asia? Eikö loistava ahaa-elämykseni saanutkaan odottamaani hurraa-huutoa ja ihastelua?